Olen hurahtanut. Ei siitä nyt mihinkään pääse. Kun satun vilkaisemaan kelloa kymmenen oli kolme iltapäivästä, mieleeni assosioituu välittömästi lohenkalastajan perustyökalu: kaksikätinen perhovapa mitassa 15 jalkaa ja luokassa #10.
Scott, Gloomis tai vaikkapa CND.
Illalla huomaan ajattelevani erilaisia perhon uittokulmia ja heiton dynamiikkaa. Haaveilen tulevista, muistelen menneitä.
Lohta kalastavalle henkilölle suuri osa vuodenkierrosta on jotain ihan muuta kuin sitä itseään. Syksystä kevääseen sidotaan perhoja (niitä on muuten tälle sidontakaudelle pyörähtänyt jo liki 150 kpl). Karttoja plärätään. Soitetaan kaverille "jokaviikkoinen lohenkalastuspuhelu". Ostetaan uusia välineitä.
"Kaikkea mitä erilaista", kuten tyttäreni Henni asian osaa ilmaista.
Sitten keväällä valon määrä lisääntyy. Tulevan kauden kalastusluvat alkavat tupsahdella myyntiin ja nopeat syövät hitaat. Tänä vuonna minäkin hurahdin ja päätin koittaa saada - lopulta ihan menestyksekkäästi - kullanarvoiset kalastusluvat eräälle kuuluisalle Norjan lohijoelle.
Hankinta sai aikaan keskittymisvaikeuksia kahden seuraavan viikon aikana. Saapa nähdä, miltä elämä maistuu silloin, kun kalareissu on aivan ovella!
Mitä me sieltä joelta oikein haemme? Mikä on se ultimaalinen JUTTU, joka saa aikuisen miehen käyttäytymään näin höpsösti?
No se tärppi.
Joku on joskus sanonut - "Tug is the drug" (Tärppi on huume). Se pätee.
Se hetki, kun tuntee, että lohi tarttuu perhoon - olipa otti sitten raivokas isku tai varovainen nakertelu - on se hetki, mihin kaikki kulminoituu. Se mitä tapahtuu ennen ja jälkeen on tietty tärkeää, mutta tärpin aikana sitä tajuaa tehneensä jotakin oikein, kun on onnistunut laukaisemaan kalalla ottirefleksin.
Luonnossa oleminen, pohjoiset karut olosuhteet, joen lukeminen, näyttäytyvien kalojen bongaaminen, hyvät eväät, huonot unet, viskinaukku, parhaat kaverit, tuore sashimi, irtipäässeet kalat, sadat heitot ilman nykyjä...
Kaikki tämä tekee lohenkalastusreissuista unohtumattomia. Sellaisia, joita haluaa kokea joka vuosi uudelleen ja uudelleen. Ja jotka saavat talvikaudet tuntumaan uskomattoman pitkiltä.
Scott, Gloomis tai vaikkapa CND.
Illalla huomaan ajattelevani erilaisia perhon uittokulmia ja heiton dynamiikkaa. Haaveilen tulevista, muistelen menneitä.
Lohta kalastavalle henkilölle suuri osa vuodenkierrosta on jotain ihan muuta kuin sitä itseään. Syksystä kevääseen sidotaan perhoja (niitä on muuten tälle sidontakaudelle pyörähtänyt jo liki 150 kpl). Karttoja plärätään. Soitetaan kaverille "jokaviikkoinen lohenkalastuspuhelu". Ostetaan uusia välineitä.
"Kaikkea mitä erilaista", kuten tyttäreni Henni asian osaa ilmaista.
Sitten keväällä valon määrä lisääntyy. Tulevan kauden kalastusluvat alkavat tupsahdella myyntiin ja nopeat syövät hitaat. Tänä vuonna minäkin hurahdin ja päätin koittaa saada - lopulta ihan menestyksekkäästi - kullanarvoiset kalastusluvat eräälle kuuluisalle Norjan lohijoelle.
Hankinta sai aikaan keskittymisvaikeuksia kahden seuraavan viikon aikana. Saapa nähdä, miltä elämä maistuu silloin, kun kalareissu on aivan ovella!
Mitä me sieltä joelta oikein haemme? Mikä on se ultimaalinen JUTTU, joka saa aikuisen miehen käyttäytymään näin höpsösti?
No se tärppi.
Joku on joskus sanonut - "Tug is the drug" (Tärppi on huume). Se pätee.
Se hetki, kun tuntee, että lohi tarttuu perhoon - olipa otti sitten raivokas isku tai varovainen nakertelu - on se hetki, mihin kaikki kulminoituu. Se mitä tapahtuu ennen ja jälkeen on tietty tärkeää, mutta tärpin aikana sitä tajuaa tehneensä jotakin oikein, kun on onnistunut laukaisemaan kalalla ottirefleksin.
Luonnossa oleminen, pohjoiset karut olosuhteet, joen lukeminen, näyttäytyvien kalojen bongaaminen, hyvät eväät, huonot unet, viskinaukku, parhaat kaverit, tuore sashimi, irtipäässeet kalat, sadat heitot ilman nykyjä...
Kaikki tämä tekee lohenkalastusreissuista unohtumattomia. Sellaisia, joita haluaa kokea joka vuosi uudelleen ja uudelleen. Ja jotka saavat talvikaudet tuntumaan uskomattoman pitkiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti