Tug is the drug

Olen hurahtanut. Ei siitä nyt mihinkään pääse. Kun satun vilkaisemaan kelloa kymmenen oli kolme iltapäivästä, mieleeni assosioituu välittömästi lohenkalastajan perustyökalu: kaksikätinen perhovapa mitassa 15 jalkaa ja luokassa #10.

Scott, Gloomis tai vaikkapa CND.

Illalla huomaan ajattelevani erilaisia perhon uittokulmia ja heiton dynamiikkaa. Haaveilen tulevista, muistelen menneitä.

Lohta kalastavalle henkilölle suuri osa vuodenkierrosta on jotain ihan muuta kuin sitä itseään. Syksystä kevääseen sidotaan perhoja (niitä on muuten tälle sidontakaudelle pyörähtänyt jo liki 150 kpl). Karttoja plärätään. Soitetaan kaverille "jokaviikkoinen lohenkalastuspuhelu". Ostetaan uusia välineitä.

"Kaikkea mitä erilaista", kuten tyttäreni Henni asian osaa ilmaista.

Sitten keväällä valon määrä lisääntyy. Tulevan kauden kalastusluvat alkavat tupsahdella myyntiin ja nopeat syövät hitaat. Tänä vuonna minäkin hurahdin ja päätin koittaa saada - lopulta ihan menestyksekkäästi - kullanarvoiset kalastusluvat eräälle kuuluisalle Norjan lohijoelle.

Hankinta sai aikaan keskittymisvaikeuksia kahden seuraavan viikon aikana. Saapa nähdä, miltä elämä maistuu silloin, kun kalareissu on aivan ovella!

Mitä me sieltä joelta oikein haemme? Mikä on se ultimaalinen JUTTU, joka saa aikuisen miehen käyttäytymään näin höpsösti?

No se tärppi.

Joku on joskus sanonut - "Tug is the drug" (Tärppi on huume). Se pätee.

Se hetki, kun tuntee, että lohi tarttuu perhoon - olipa otti sitten raivokas isku tai varovainen nakertelu - on se hetki, mihin kaikki kulminoituu. Se mitä tapahtuu ennen ja jälkeen on tietty tärkeää, mutta tärpin aikana sitä tajuaa tehneensä jotakin oikein, kun on onnistunut laukaisemaan kalalla ottirefleksin.

Luonnossa oleminen, pohjoiset karut olosuhteet, joen lukeminen, näyttäytyvien kalojen bongaaminen, hyvät eväät, huonot unet, viskinaukku, parhaat kaverit, tuore sashimi, irtipäässeet kalat, sadat heitot ilman nykyjä...

Kaikki tämä tekee lohenkalastusreissuista unohtumattomia. Sellaisia, joita haluaa kokea joka vuosi uudelleen ja uudelleen. Ja jotka saavat talvikaudet tuntumaan uskomattoman pitkiltä.

Kesän 2017 muisteloita. Osa 1: Byske

Lauantai 3.6.2017

Reissussa Maisan kanssa kahden. Koira on vähän hassuna, kun sillä on juoksu. Yritti päivällä livistääkin, mutta onneksi palasi pian takaisin. Joku SAATTOI olla enemmän keskittynyt lohen onkimiseen kuin koiran vahtimiseen.

Vettä riitti ja se oli sopivan lämpöistäkin. Kalojen pintomisia ei juuri näkynyt. Lohta täytyi silti olla liikkeellä. Usko tekemiseen oli vahva. Silti niitä nykyjä ei ollut juurikaan siunaantunut.

Kalaisan kosken eteläpuolen niska oli muista onkijoista tyhjä. Päätin käydä kopaisemassa sen rystyltä. Puolessa välissä laskua paikalle lompsi pari muuta kaveria. Päätin jatkaa pudottelua aivan niskaimuun saakka. Sieltähän se kala puraisi.

Vastarannalla olevat kalastajat huutelivat niille minun puolelle saapuneille, että saattaisi kaveri tarvita apua. Kala tulikin melko lailla sukkana ylös, mutta apu jyrkällä rannalla ei todellakaan ollut pahitteeksi.

Yllätyksekseni siimassa temusi taimen - kirkas mertsari! Ei hullumpi aloitus. Mittaa oli 65 senttiä eli toisen blogini tavoite tuli Ruotsissa täytettyä. Hell yeah!

Ajokoiratyyli - siis liki tauoton kalastus, kahvi ja vähät unet - saivat muutenkin vapisevat käteni hakkaamaan entisestään. Onneksi se ei näy kuvasta.

Kuvan ottanutta kalamiestä saattoi kyllä vapiseva finski vähän jälkikäteen naurattaa.

Viimeinen ehtoo 11.6.2017

Ruotsinreissu oli lopuillaan. Sää oli himpun verran sateinen. Kalastimme alimpia koskia, joen pohjoispuolella. Todistimme muutaman väsytyksen vastarannalla, mutta meidän kalastusta lohet eivät häirinneet.

Vastarannalla väki väheni, jolloin päätimme siirtyä kokeeksi sinne. Aiemmin emme olleet nk. teurastamon niskalla käyneet. Aloitimme kaksiosaisen poolin yläosasta. Syvyys oli hiukan haastava. Pari perhomenetystä ei riittänyt opetukseksi, vaan vielä piti värkätä sillä seurauksella, että katkoin rannarin ja sitä myötä menetin ampumapään joelle.

Sitä noituessa alapuoleltani kuului iloinen huuto ja näin partasuun pakittavan siiman päässä pärskivän hopeatorpedon kanssa ylävirtaan. Koskeen kalaa ei kannattaisi päästää.

Taistelu päättyi Gimlin voittoon ja kirkas hopeaharkko pääsi kuviin.

Into pinkeänä lähdin Jannen jalanjäljissä tekemään laskua poolin alaosalle. Tulos jäi laihaksi.

Janne tuli perässä. Itse päätin laittaa uuden siiman toiseen settiin. Juuri kun sain homman valmiiksi, Janne väsytti toista kalaa - mahtavaa! Sama toistui, Janne peruutti ylävirtaan ja sai kalan rantaan kuvia varten.

Mies oli onnesta soikeana. Kukapa ei tuossa tilanteessa olisi? Kahdella peräkkäisellä laskulla Bysken lohi. Ilta nollasi reissun tyhjänpyynnin meiltä molemmilta. Uuuuh!!!